"Hyppääjän polvi"

Vammalista sen kun kasvaa. Samassa jalassa taas, taitaa olla kirottu koko koipi.

Mutta siis. Oikea polvenihan on aiheuttanut harmaita hiuksia jo ties kuinka pitkään. Nyt tammikuun alussa polvi otti vähän tälliä ja petti oikein kunnolla alta kesken kevyemmän treenipelin. Pari päivää myöhemmin kävin kavereiden kanssa kokeilemassa salsaa, ja sielläkin jalka petti alta vähän väliä. Useammin kuin koskaan aiemmin, ja kivut olivat niin kovat, että piti oikein irvistellä ääneen.

Noooo, ajattelin että tää on tätä samaa vanhaa, levolla menee ohi. Iltavuoroviikkokin edessä, niin en edes pääse rugby- tai tanssitreeneihin, joten käyn vain salilla muutaman kerran. Flunssakin vaivasi viikon verran, joten piti ottaa kevyemmin.

Ei se sitten mennyt levolla ohi. Särkee, jomottaa, äkillistä kipua. Lopulta luovutin ja menin nilkkani leikanneelle lääkärille. "Et sitten vain osaa lopettaa", oli ensimmäinen kommentti. Mitä, liikkumista? No en, en osaa. 

Magneettikuvien jälkeen kävi ilmi, että:

• Polvilumpion jänne on revennyt osittain 
• Sääriluussa on ödeemaa, eli jonkin sortin tulehdusta
• Jossain kohti on kystia, eli vesirakkuloita
• Polvilumpion alla oleva rasvakerros, "Hoffan patja" on kulunut melko olemattomiin (tai jotain sellaista, tässä vaiheessa loppui aivojen vastaanottokyky).

Mutta "tärkein löydös" lääkärini mukaan oli tuo repeämä. Sentin kokoinen pirulainen on siis suunnilleen tuossa kohtaa, mikä on kuvalla punaisella:

"Mitenhän saisimme sinut pysymään paikoillaan", oli lääkärin toinen kommentti. No, sitä varten sain kahdeksi viikoksi tällaisen vempaimen:

Voin sanoa, että on vittumainen laite. Se joko valahtaa nilkkaan kävellessä, tai jos kiristän sen remmit niin tiukalle, ettei valahda, niin sitten tuki hiertää, vääntää jalkaa ilkeästi mutkalle ja murjoo ihanaa kettutatuointiani (joo joo ei se niin tärkein asia, mutta ei jalan kuuluisi olla mustelmilla pelkän tuen käytöstä).

Olen nyt käyttänyt tuota hieman yli viisi päivää, ja vihaan sitä yli kaiken. Muistaakseni perjantaina tulin kotiin raivosta niin kiehuen, että olin purskahtaa itkuun vain kiukusta. Marssin sänkyyn, nukuin ja söin myöhemmin illalla puoli levyä suklaata. Helpotti. 

Vielä reilu viikko, ja sitten pääsen eroon tuesta. Viikko siitä, ja pääsen lääkärille kontrollikäyntiin kuulemaan, miten tästä eteenpäin. Jos oikein muistan lääkärini puheet, tuo vamma on 3. asteen tasoa. Neljäs olisi sitten hei-hei jänteelle. Googlettamalla löysin tällaisen asteikon, ja aika hyvin tuo näyttäisi paikkaansa pitävän. Sanoisin, että olen 3a, huonoina päivinä 3b.  

"Oireiden perusteella vamma jaetaan vaikeusasteisiin:

1. Lokaalinen arkuus esiintyy selvästi urheilun jälkeen patellajänteen insertiossa. Se ei häiritse tavallista toimintaa.

2. Kipu tuntuu urheilun alussa. Se häviää verrytellessä ja palaa taas aktiviteetin jälkeen. Harjoitukset toteutuvat tyydyttävästi, ja urheilija kykenee urheilemaan ilman suoritushäiriöitä. Kipu säilyy ilman välttämätöntä lepoa ja jää pysyväksi.

3 a. Kipu on jatkuvaa. Jotkut urheilijat kykenevät vielä kivusta huolimatta harjoittelemaan ja pelaamaan.
3 b. Kipu tuntuu jatkuvasti ja se häiritsee ja estää harjoittelun.

4. Jos urheilijaa ei hoideta, ja hän jatkaa kivusta huolimatta urheiluaan, voi syntyä (harvoin) patellajänteen totaali repeämä (Nichols 1992, Lian ym. 1996, Fredberg ja Polvig 1999)."

Lähde: Terve.fi

Olen ollut niin kovin tyytyväinen edistymiseeni sekä salilla, rugbyssä että tanssissa. Tiedän, ettei kolme viikkoa ole pahakaan tauko (en suostu ajattelemaan että tauko venyy mahdollisesti vielä pidemmäksi). Olisihan polvesta voinut paljastua vaikka se revennyt nivelside tai kierukka, jota lääkäri alunperin arveli kipujen syyksi. Sitten tauko olisi vielä pidempi. Yksi pieni jänne, pfffff, pikkujuttuja.

Mutta kun, kolme viikkoa treenikieltoa lämähti juuri ennen opettajamme seuraavaa tapaamista. Kolme viikkoa ilman, että voin treenata heavy jigiä, joka meni tammikuussa ihan penkin alle. Eli toisin sanoen, olen siellä workshopissa TAAS sormi suussa ja selitän turhautumistani, kun EN VAAN SAATANA ETENE TÄSSÄ LAJISSA MIHINKÄÄN! "Olen ollut taas jalka paketissa"... mä mihinkään enää ikinä pääse kisaamaan antaa olla mä lopetan mua huvita enää mikään.

Mielikuvaharjoituksia, mielikuvaharjoituksia, mielikuvaharjoituksia. Askelsarja päähän vaikka sitten sitä kautta. 

Ja voisihan tää olla pahempikin. 

Ei toi lause kyllä lohduta vieläkään tipan tippaa.

Jaa ei sitten Dublinia

Irkut. 

Nuo ihanat aikataulunsa sössivät mutta jotenkin kuitenkin aina asiansa kuntoon saavat pikkusöpönöpöliinit.

Minunhan piti tähdätä sinne Dublin city open championshipseihin nyt maaliskuussa. Hostellin varasin jo loppusyksystä, koska kisaviikonloppu on melko lähellä St. Patrickin juhlaviikkoa ja se tietää Dubliniin kymmeniätuhansia turisteja & täyteenvarattuja hostelleja. Lentojakin kattelin ja kyttäilin. Talvilomatoive pistettiin pomolle siinä toivossa, että saisin lomapäivät kisaviikonlopun korville.

Tansseja treenasin niin penteleesti. Pukuasia nousi mieleen vähän väliä. Kaiken piti olla valmista.

Mutta KUN NE SAAKUTAN IRKUT EIVÄT SAA PÄIVÄMÄÄRIÄ ILMOITETTUA! Eivätkä edes vastaa sähköpostikyselyihin, joita säntilliseen pohjoismaiseen meininkiin tottunut suomilikka lähettää. "Että kun nämä kisat ovat aina järjestetty maaliskuun sinä-ja-sinä viikonloppuna, että ovatkohan kisat tänäkin vuonna samana viikonloppuna, kiitos vastaustanne odottaen thänkjuu."

Ilmeisesti kisoja ei sitten tänä vuonna ole, lainkaan. Tai sitten päivämäärä on jonkinsortin salaisuus, jonka vain sen arvoiset saavat tietää. Oli miten oli, kun kisojen oletettuun ajankohtaan on enää pari kuukautta, mutta varmaa tietoa ei vieläkään ole, peruutan hostellivaraukseni ja keksin talvilomaviikolleni jotain muuta tekemistä. 

(Tulee muuten jännää siitä, olen viettänyt talvilomani Irlannissa varmaan viimeiset x-kytä kertaa.) 

Syitä, miksi tämä sapettaa:

• Odotin niin paluutani Dublinin kisoihin. Sinne, mistä kaikki oikeastaan alkoi.

• Odotin niin, että olisin voinut mennä "Ginger Finn" -baariin kisameikissäni päivän koitoksen jälkeen, tilata oluen ja levittää palkintosaaliini - sillä tietysti minulla olisi palkintosaalista - baarimikon nenän eteen. Hän taputtaisi päälakeani, toisi oluen ja hihkaisisi muulle asiakaskunnalle että meilläpä on täällä irkkutanssin Dublinin mestari (ja minä koittaisin selittää että ei, en ole, mutta baarimikko vain iskisi silmää).

• Odotin ylipäänsä kisaamista, sillä se kesken jäänyt huima edistymiseni kaivelee yhä. Liian monta kertaa on vetkuteltu ja siirretty suunnitelmia, "koska jalka", joten nyt, NYT olisi aika tarttua härkää sarvista.
• Odotin treenaamista hostellin mystisessä takahuoneessa, jonne kukaan muu ei koskaan eksynyt, mutta sehän sopi minulle sillä huone oli iso ja lattia kelpasi tanssimiseen.
• Six Nations -päivä paikan päällä. Ju-ma-lis-te.

Mikä point! Mallia Dublinin kisoista vuodelta kivijamiekka.

Syitä, miksi tämä ei sapeta:

• Koulumme seuraava workshop on maaliskuussa, ja kisamatka olisi mennyt sen kanssa päällekkäin. Nyt lauantaina sain näytettyä opettajallemme tossujen tanssit, mutta hornpipelle ei ollut aikaa. Heavy jig meni puolestaan niin penkin alle kuin pelkäsin/tiesin sen menevän. Vast'ikään opitut askeleet eivät ole vielä lihasmuistissa, joten pienikin paine (=opettajan tuijotus ja yksin tanssiminen) aiheutti pahoja muistikatkoja. Eli, jos en lähde maaliskuussa Dubliniin vaan pääsen näyttämään opettajalle hornpipen, se on jo voitto. Jos saan parissa kuussa heavy jigin kuntoon ja pääsen näyttämään senkin, se on jo riemuvoitto.

• Dublinin hintataso on St. Patrickin viikolla ihan helv...korkea. Pelkästään viikon hostellivierailu olisi maksanut sellasia summia, etten tiedä mistä olisin ehtinyt tarvittavat eurot säästää.
• Pääsenpä katsomaan telkkarista/kotisohvaltani Six Nationsin rugbyottelun Irlanti - Englanti, sillä paikan päällä olisin huonolla tuurilla jumittanut kisapaikalla ja koittanut keskittyä omaan suoritukseeni samalla kun vilkuilisin pelitilannetta kännykällä.

• Koska Dublin peruuntui, seuraava mahdollinen kisamatka olisi Praha keväällä. Sinne lähtenee muitakin koulumme oppilaita, joten luvassa olisi yhteinen kisareissu yksinreissaamisen sijasta. Ja Praha, vanha rakkauteni!

Joten, tuota... viisi syytä sapetukseen, neljä tyytyväisyyteen. Aika tasan mennee. Nyt sitten täytyy vain keskittyä treenaamiseen (köh se heavy jig köh), ja ryhtyä katselemaan Prahan lentoja.

Koska hei, tsekit ovat jo ilmoittaneet päivämäärät! Hästäg Jotkut Osaa.

*****

Update:

No ni. Tämän kirjoituksen julkaistuani tanssikaverini neiti N. ilmoitti, että ovatpas ne päivät tiedossa. Tieto löytyi oikein kahdestakin eri linkistä - ei tosin vieläkään tapahtuman omilla sivuilla, joita olen siis kytännyt kisaohjelman toivossa.

No. Pistin ison pyörän pyörimään. Hostellihuoneen varauksen muutos, suitsait sekunnissa vastaus hostellilta ja varauksesta ylimääräiset päivät pois. Lentojen tsekkausta. Halvalla lähtis, kiitos Norwegian. Älytöntä pohdintaa ja pähkäilyä siitä, että josko kisat vaiko sittenkin se workshop. 

Ja sitten aivoväläys: Kysynpä opettajalta itseltään! Vastaus tuli onneksi nopeasti joten loppuu tämä kynsien pureskelu. Hän suosittelee ehdottomasti kisaamista, mutta harmitteli workshopin päällekkäisyyttä. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että muita kisoja riittää vielä myöhemmin keväällä, Irlannissakin, joten menen nyt tällä kertaa Tampereelle workshoppiin. Opettaja lupasi pitää silmänsä auki irkkukisojen varalta. 

Puuh. On tämä yhtä säätöä. Mä en enää ikinä moiti irlantilaisia sekopäisestä kaaoksesta, kun itse tohotan jokaiseen ilmansuuntaan kuin valopää. 

Lucky I have strong legs like my mother

Tämä viesti on sitten täynnä itseensä tyytyväistä hyristelyä, joten jos ei napostele, lopeta lukeminen. ;)

Kävin meinaan eilen kehonkoostumusmittauksessa, samanlaisessa, jossa kävin työpaikan liikuntapäivillä muutama vuosi sitten. Tuolloin tulokseni olivat surkeat. Testin tehneet tyypit kehoittivat aloittamaan liikuntaharrastuksen välittömästi, sillä rasvaprosenttini hipoi taivaita eikä lihasmassaa ollut laisinkaan. Kun kerroin, että treenaan kolmesta viiteen kertaan viikossa, testaajat olivat hetken hiljaa ja sitten äimänkäkenä. Että miten tulokset sitten näyttävät ihan päinvastaista?

Silloin päätin, että tämmöset testit ovat yhtä humpuukia, pihpah. Okei okei, rasvaprosenttini on ehkä korkeahko (tällä pepulla sitä on vaikea kiistääkään), mutta mitä ne muka tietävät siitä, missä kunnossa olen ja mitä jaksan tehdä? 

Nyt sitten salini järjesti avoimet ovet, jossa vastaavan kehoanalyysin saisi jälleen ilmaiseksi. Personal trainerini mielestä minunkin kannattaisi käydä testauttamassa itseni, ja pitkin hampain suostuin. Että kun ne viime kerran tulokset... ja edeltävä viikonloppukin meni humputellessa ja herkutellessa, että taatusti tuloksissa näkyy ne ranskalaiset ja hampurilaiset ja laivaristeilyn jälkiruokabuffetit.

Tämmöisiä mitattiin, muun muassa.

No, rasvaprosentin lävähtäessä ruutuun saatoin ulvaista ääneen pettymyksestä. Olihan luku tullut alas pari pykälää siitä edelliskerrasta, mutta silti se oli mielestäni kovin korkea. Sen jälkeen en edes katsonut numeroita, halusin vain juoksumatolle mahdollisimman pian ja pois nöyrytyyksestä.

Mutta üllatyyyys! Pt kävi siinä samantien läpi numerot ja sanoi ehkäpä maailman kauneimmat sanat: "The results are really good". Mä olin vaan että oikeestiko, että eikö ne olekaan ihan surkeat ja hän oli että juu juu ei ollenkaan, että oikein hyvältä näyttää. Hän kuulosti itsekin vähän vaikuttuneelta (tai hämmentyneeltä, miten vain) ja ryhtyi avamaan lukuja myös minulle. 

Eli, kehonrasva on yhä siellä yläpäässä, mutta nykyluku ole kuulemma ollenkaan huono.

Sisäelinten ympärille kertyvä viskeraalinen rasva eli se haitallinen rasva oli 4, mikä on oikein jees, kun ikäisilläni naisilla se pitäisi olla välillä 1-29. Tai 39, en ole enää aivan varma, sillä en oikein enää kuunnellut tuijottaessani vain lihasmassan määrää.

Lihasmassan tarkistin vielä toistamiseen tänään, sillä siinä ei ole mitään järkeä.

Keskivertonaisella lihasmassaa on 35 prosenttia. 35. Nyt saatujen testilukujen perusteella minulla sama osuus olisi 65 prosenttia. 

Kuuskyt-hiton-perhana-viis. 

Ehkä siihen on sittenkin syynsä, miksi ensimmäisellä tapaamisellamme pt kommentoi rehkimiseni olevan "impressive". Tai miksi hän luotti siihen, että jaksan kyllä kyykätä ylös vielä muutaman kilon lisää. Mulla on ilmeisesti ihan vahvat.. no, ainakin luulemaani vahvemmat jalat. 

"Vahvat" siis noin niinkuin minun hiirulaismaailmassani, ei siis kehonrakentaja salihirviö lihaskimppu -maailmassa.

Ja onhan tässä sekin mahdollisuus, että testitulos on taas humpuukia pihpah. Jos kerran vakuutin itseni testin tyhjänpäiväisyydestä edelliskerralla, niin miksipä testi olisi yhtään sen luotettavampi tällä kertaa? Jossain on käynyt todennäköisesti virhe, joko testissä tai laskuissa tai minun ymmärryksessäni.

Mutta minkäs teet, kyllä niitä hyviä uutisia uskoo mieluummin kuin huonoja. ;) Ja vaikka lihasmassani ei olisikaan ihan tuota 65 prosenttia (siis oikeasti, luku on ihan tolkuton ja vaatii kyllä uudelleenlaskentaa), niin on se todennäköisesti silti parempi kuin viimeksi. Sen verran iso muutos siinä on. Suunta on oikea. Vahvempi.

Ja päivän korvamatohan on ollut sitten Shakiran "Whenever, Wherever". ;)

Lucky that my breasts are small and humble
So you don't confuse them with mountains
Lucky I have strong legs like my mother
To run for cover when I need it

Stay awesome!

Piti kirjoittamani viime viikonlopun tanssitiivarista, jonne opettajamme saapui kaukaa Prahasta asti. Wörkshöppi, tai työpaja, tai tiivari, järjestettiin tällä kertaa Turussa, ja minullakin oli viikonloppu vapaa töistä, joten olin kovasti innoissani asiasta.

Odotin niiiiin saavani palautetta tansseistani. Kavereilta saatu palaute on kullanarvoista, mutta askeleet suunnitellut opettaja on kuitenkin se ylin auktoriteetti ja tietää viimeistä piirtoa myöten, miten askeleet pitäisi oikeasti vetää läpi. Missä kohti tarvitaan lisää terävyyttä, missä kohti lisää "pomppua", ja niin pois päin.

Aloitimme lauantaina pehmeiden tossujen tansseilla, ensimmäisenä vuorossa reel. Tanssi vedettiin läpi ryhmissä, ja opettaja jututti jonkin aikaa ensimmäistä ryhmää suorituksen jälkeen. Samoin viimeistä ryhmää. Meidän ryhmällemme riitti kommentti spinneistä (joo joo ne on yhä hatarat) ja varpaiden ojentamisesta pointeissa. 

Ööh... no news is good news? Että oliko suoritukseni/suorituksemme jopa ihan ok, vai kerta kaikkiaan niin onneton, ettei mikään määrä palautetta riittäisi pelastamaan sitä? Kaiken toivon tuolla puolen?

Tälle naureskellessamme olikin jo sliparin vuoro. Se on oli toinen vahvoista tansseistani. Aivot leikkasivat täysin kiinni. Ei, ongelmana eivät olleet liian vaikeat askeleet. Eikä rytmi. Vaan ihan se, etten muistanut edes helpoimpia kohtia! Arrhghghgh.

Opettaja käy kommentoimassa, ettei hän voi oikein antaa palautetta meikälikalle, kun meikälikan pitäisi ensin osata askeleet. NO KUN MÄ OSAAN NE!

Aikaa uusintakierrokselle ei kuitenkaan ollut, joten se siitä sitten.

Sitten olikin kovien kenkien, ja hornpipen vuoro. Olen ollut niin on-nel-li-nen siitä, että olen saanut tanssin aivoihini, ja menemään aina ajoittain jopa rytmiinkin. Paitsi nyt.

Aivot leikkaavat taas kiinni. Näytti siltä, etten osaa askeleita, vaikka niitä kertasin juuri pari päivää aiemmin. Olen hinkannut samaa saakutan tanssia koko kevään ja kesän, ja nyt en muka muista sitä? 

Hävetti. Vitutti. Nolotti. Turhautti. Itketti. Koko tiivari meni lauantain osalta täysin penkin alle. Aivan sama, vaikka olisin jättänyt väliin koko sekoilun. Kotona itkuunpurskahtaminen oli todella lähellä, kun kuvailin päivää siipalleni. Mutta Isot Tytöt ei itke, joten en itkenyt minäkään.

Seuraavana päivänä luvassa oli heavy jig, jonka olen joskus nähnyt, ja kirjoittanut muistiin. Mutta taisin olla silloin jalka paketissa, joten en ole sitä kertaakaan treenannut. Onnekseni menimme sitäkin ensin pätkissä läpi, sillä opettaja halusi korostaa tiettyjä kohtia ja varmistaa, että askelsarjan jo osaavat panostavat tekniikkaan. Eli en ollut kovasti jäljessä muuta porukkaa, lähinnä vain häkeltynyt tanssin vauhdista... heavy jig on luvassa keväällä, ja tällä hetkellä suhtaudun siihen varovaisen toiveikkaasti. Ehkä saisin sen jonkinlaisen kuntoon Dublinia varten?

Lopuksi vedimme vielä kertausluontoisesti trad.setit läpi, ja minä kertasin vanhan kunnon St. Patrick's Dayn. Saman tanssin, jota vedimme jo yliopiston liikuntasalissa, kun aloitin irkkutanssin vuonna kivi ja miekka. Huvittaa, että viime viikolla kertaamani tanssit pyyhkiytyvät mielestä kuin se kuuluisa pieru Saharaan, mutta vuosia hattuhyllyllä ollut Pate ei mielestä katoa. Pate ei petä. Yhden nopean kertauskerran jälkeen vetelin tanssin loppuun asti tuosta vaan.

Eikä palautetta tullut hirmuisesti tälläkään kertaa, joten ilmeisesti Patessa ei ole aivan kauuuuheasti moitittavaa - tosin ainahan cutit voivat olla terävämpiä, ja tip-downit pomppaavampia... mutta noin niin kuin periaatteessa kaikki ok. Ja luotto cutteihini on kova. Jalkani kimmahtavat kyllä korkealle, kunhan vain saan tuotua ne sieltä korkeuksista ajoissa takaisinkin. Vielä maanantaina vasemman polven takajänteet tai mitkä lie olivat arat, sen verran äkäisesti polvea tuli vedettyä linkkuun.

Sunnuntain jälkeen olo oli jo parempi, mutta ei tässä vielä olla kisakunnossa, jos hitto vie askeleet katoavat mielestä simppelin side stepin kohdalla. Ja kyllä, testasin askelsarjoja vielä kotona, ja ne OVAT mielessä - paineensietokykyni on näköjään sitten olematon, jos pelkkä tietoisuus opettajan haukankatseesta aiheuttaa amnesiaa. Että milläs sitä sitten vahvistaisi?

Odotukset olivat kovat, tulokset kaikkea muuta. Laimeaa, laimeaa. Seuraava tiivari on tammikuussa, ja siihen mennessä pitää parantaa hurjasti. Hävettää seistä siellä rivissä taas, jos aivot irtisanoutuvat toistamiseen.

Tähän kuitenkin loppuun itselleni piristykseksi tänä aamuna PT:ltäni saama tekstiviesti. Kuntosalillani on tulossa jonkinlainen spesiaalipäivä, kaikkee jännää arvonnoista kehonkoostumusmittauksiin (iik!). Päivä pidetään toisaalla kuin vakitreenit, joten hän muistutti minua uudesta osoitteesta. 

Ja käski olemaan mahtava. :D

Ei kai siinä sitte muu auta, itsesääli syrjään ja menoksi. I'm awesome!

Yhtä awesome kuin tää lohtupulla tänään. 

Pukuleikkejä.

Perjantain omat treenit menivät hyvin (tai no, niin hyvin kuin yksintanssiessa nyt voi arvioida). Sain hiottua ja hiottua ja hiottua reelin muutamaa hankalampaa kohtaa (se hiton spinni johon olen keksinyt sen ylimääräisen askeleen ihan ominpäin!), ja hieman kerrattua sliparia. Askeleet ovat molemmissa nyt muistissa, nyt ruvetaan katsomaan peilistä miltä se näyttää...

[tähän väliin tanssislangia]

• Voisin olla korkeammalla
• Ei saa nojata eteenpäin korkeissa hypyissä
• Sulje askel sidestepeissä
• Älä kallistu menosuuntaan sidestepeissä
• Mut hei mun cutit on hyvät ja pointitkin ihan jees

[tanssislangi ohi]

Joten nyt voinkin keskittyä olennaiseen. Loharimekkoihin. ;)

Jos olis rahaa niinkuin mieli, niin hankkisin itselleni lohikäärmeteemaisen kisapuvun. Ehkä mekon, ehkä housupuvun, mutta loharilla. Koska no, loharit. Kisapuvut kuitenkin maksavat satoja, tuhansiakin euroja, joten ei tässä nyt ruveta hulluttelemaan. Mutta on kiva tehdä aikansa kuluksi googlehaku ja katsoa, mitä sanat Irish dance dress dragon tuottaa. Ilmeisesti en ole ainoa, joka innostuu lohikäärmeistä.

(Seuraavat kuvat ovat satunnaisilta pinterest-sivuilta ja muista gallerioista, joten alkuperäistä suunnittelijaa ei kaikista löydy. Harmi, kunnia olisi kiva antaa sinne minne kunnia kuuluu.)

Ooo, kelttilohari!

Ooo, tultasyöksevä kelttilohari!

Ooo, tommonen oikeen ärtsy tultasyöksevä lohari! (Tämä asu on ilmeisesti Gavin Dohertyn suunnittelema.)

 

Ooo, kelttilohari ja tarpeeksi tyylikäs mun makuun. Ai jai. On kyllä niin hienostunut mutta näyttävä. Käyttäisin.

Hakusanat dragon dress antoi myös tämmöisiä tuloksia... hehhehehheh.
Irkkukisoihin Walesin lippuun kääriytyneenä. Why not?

Oli miten oli, menen kisoihin joko sillä ceilijoukkueemme sinivalkoisella puvulla, tai sitten jollain simppelimmällä. Viimeksi Dublinissa käytin pitkähihaista mustaa trikoopaitaa ja mustaa trikoohametta, joihin ompelin punaisia koristeita. Hyvältä näytti parinkin kisakaverin mielestä, ja puku ajoi asiansa. Kisat ovat sen verran pienet, ja oma tasoni sen verran vaatimaton, ettei kisaajista monikaan pistä tuollaista kimaltelevaa soolopukua ylleen. Jätetään se mestaruustason tanssijoille. :)

Mutta tietysti voisin tuunata sitä edellistä kisa-asua hankkimalla parempilaatuisen yläosan, ja jonkinlaisen vyön (trikoohame ja trikoopaita näyttää vähän tylsältä siinä vyötärön "rajakohdassa").

Ja sitten voisin lisätä aiempien punaisten koristeiden rinnalle jotain... vaikka... emmätiä... punaisen loharin!

Tämä olis tyyliltään todella lähellä niitä aiempia koristeita. Rintamukseen? Hameenhelmaan?

Tämän saisi puna-mustanakin, ja olisi kooltaan näyttävämpi (hinnaltaan melkein sama).
Tuohon vähän kristalleja päälle ja a vot?

Tää nyt on vaa niin söpö että yhhyh.

Tää niinku bling-bling. Tosin jättäisin tuon kuun mikälie-pallon pois.

Että kuten näkyy, keskityn todellakin olennaiseen. Löysin myös nämä kaksi: 

Siis tämä. Mun. Saako lavalle viedä pitkäjousen? Vai olisko tämän
asun viittana joku jousta mukaileva härpäke? Olispa.

Ja tämä on jonkun neron luonnos. Ja jonkun täytyy toteuttaa tämä.
Ja joku saa sitten ostaa tämän mulle. Hästäg Doctor.

Luurankoja ja teepussiviisauksia

Ensteks mä olin, että hehheheheh, nyt on talvilomatoive laitettu sisään sille viikolle, jolloin City of Dublin -kisa todennäkösimmin on.

Sitte mä olin, että laskenpa huvikseni, montako viikkoa siihen on. 21. Kakskytäyks. Sellaset rapiat viis kuukautta.

Alle puoli vuotta!

Nyt olo on sitte sama kuin tällä tanssistudion luurangolla. Peittoihin vaan ja piiloon!

Perjantaina oloa ei auttanut ollenkaan se, että treenit menivät täydellisesti penkin alle. Nerokkaasti jätin musiikin kotia, joten jouduin pyörittämään Youtubesta kännykälläni jotain sattumanvaraista irkkutilulilua. Akku oli ihan loppu slut, eli lopputunti mentiin ihan vaan päänsisäisen jukeboksin varassa. Eikä tanssimisestakaan tullut mitään, perustrebletkin tuntuivat mahdottomilta, ja raahauduin lattialla eteenpäin kuin ryhävalas. Hammasta purren vedin loppuun asti, vaikka turhautumisitku ei ollut kaukana. Kesällä sain hornpipen jo ihan siedettävään kuntoon, nyt siitä oltiin kaukana. Valovuosien päässä.

Mutta ei auta itku markkinoilla, tai feisissä. Tästä ei voi kuin parantaa. Kotimatkalla otin "inspiraatiokuvan" betoniporsaasta - kyllä se flow sieltä löytyy ja sitten lennetään tanssilattialla kuin keijukainen!

Ja ei, en minäkään ymmärrä miks toi luuranko on salin nurkassa.

Virtaa akkuihin ja höpinää tötteröön

Hullu tiedemies tai hurjapäinen seikkailija käynnistää vanhan, ruostuneen konehirviön tai muinaisen laitteiston. Vehje yskähtelee, pihisee, kolisee ja rämisee kovaan ääneen ja pölykerros varisee pöllähdellen sen päältä. Vähitellen rattaat alkavat pyöriä, ja laite käynnistyy, tai raskas ovi aukeaa.

Näin elokuvissa ja tv-sarjoissa. Näin nyt myös tämän blogin kanssa. Aika puhaltaa pölyt näppikseltä ja aloittaa taas tavoitteellinen toiminta.

Keväällä tanssikoulun varsinaiset tunnit loppuivat toukokuussa, ja koko kausi oli mennyt surkean satunnaisesti tunneille osallistuen. Oli töitä, oli lomia, oli ties mitä syytä ja sillisalaattia. Siitä sisuuntuneena varasin itselleni kymmenen salituntia kesäksi, jotta pystyisin edes hieman jatkotreenaamaan reeliä, sliparia ja hornpipea.

Sitten kesäkin oli jo takanapäin, ja vaikka sain tanssitovereiltani kuukausien aikana tolkuttoman hyviä ja tärkeitä vinkkejä tanssieni hiomiseen, oli koko touhussa vähän sellainen "No kunhan tässä nyt taaperran" olo. Ei mitään blogiin kirjattavaa, ei erityisiä tavoitteita.

Syksy saapui. Koulun tunnit ovat taas käynnistyneet, ja olen varannut toiset kymmenen kertaa itselleni omaa lisätreeniä varten. Menin ja palkkasin myös muutamaksi kerraksi personal trainerin (joo tässä kohdassa saa revetä nauruun, niin minäkin tein kun kävelin ulos salilta sopimuspaperit kädessäni). Ei, minulla ei ole tarvetta pudottaa painoa. Ei, en halua bikinifitnesskissaksi. Mutta haluan sen voiman ja lihasmassan takaisin, joka minulla oli kaksi vuotta sitten. Sen kunnon, jota varten tein ihan älyttömästi töitä, jotta pääsisin loistamaan Haagin kisoissa. Haluan tavoitteellista treeniä, en vain räpeltämistä salilla ilman että kunnolla tiedän, mitä minun pitäisi tehdä.

Joten pakko kai se on itselleen myöntää, että tässä ollaan nyt vähän niinkuin tähtäämässä johonkin.

Että olis niinku tavoite.

Ja että sille pitäis asettaa aikaraja.

Koulumme oma sisäinen feis eli kilpailu on kahden viikon kuluttua. Sinne tanssini eivät ole vielä kunnossa, liikaa aukinaisia jalkoja ja heiluvaa yläkroppaa. Ja työtkin haittaavat harrastuselämää. EM-kisat ja niihin liittyvä feis (se sama kisa jossa kävin yllättämässä itseni kolme vuotta sitten) olisivat reilun kuukauden päästä, mutta sinnekään en pääse - ja suoraan EM-tason lavoille loikkaaminen olisi hullunrohkeaa jopa minulta.

Mutta. 
 
Eilen tanssitunnilla juttelimme kisamuistoistamme ja -mokistamme. Nauroimme lämpimästi Tampereen hornpipelle, jossa vain pyörin ympyrää, tai tanssikaverini muistikatkolle, joka vei tanssijan suoraan lavan verhoihin Turun kisoissa. Kaikesta selviää, vaikka sillä hetkellä olisikin ihan kuutamolla.

Siinä samalla menin lausumaan ääneen idean, joka oli syntynyt ehkä päivää, paria aiemmin. Oikeastaan se ei ollut edes idea, vaan sellainen sekunnin tuhannesosan mittainen aivovälähdys, jonka itsekin pyyhin mielestäni sen kummemmin siihen keskittymättä.

Että mitäpä jos tähtäisin keväällä City of Dublin Irish Dance Championshipseihin?

Ne samat kisat, jotka aloittivat tämän bloginkin. Samat kisat, joissa olin ainoa ulkomaalainen. Kisat, joissa tanssin beginners-tanssit, ja sössin niistä lähestulkoon jokaisen, mutta kotimatkalla kassissa oli silti muutama lohtumitali ja sydänalassa tunne siitä, että tätä lisää. 

Kisat, joita varten ostin meikkejä ja kävin juoksemassa Howthin rinteitä kisahermoja tasatakseni.

Ylaparkas! Trad setissä kolmas. En edes muista, mikä se oli. St. Patrick's Day varmaankin?

Olisiko se sellainen sopiva tavoite? Puolihuolimattomasti olen heitellyt ilmaan ajatuksia, että olisin käynyt jo keväällä tai alkukesästä Prahan feisissä, tai Münchenissä, tai Pietarissa, tai Milanossa, tai ties missä, mutta aina vastaus on ollut se sama: "En ole treenannut tansseja kuntoon". Ajatus ei ole johtanut tekoihin. Eipä sillä, ei olisi ollut varaakaan reissata.

Mutta jos tästä pitäisin kiinni. Sanoisin sen ääneen. "Ensi talviloma menee Dublinissa kisatessa." 

Olisiko siinä järkeä?